Ihan kuten viime päivien sää, mielialani ovat heilahdelleet laidasta laitaan. Välillä paistaa aurinko ja elän elämäni parasta aikaa, hetken päästä sataa räntää ja olen onneton. Vappunakin ehdin käydä läpi molemmat ääripäät. Iloitsin auringonpaisteesta ja yllättävän lämpimästä säästä. Vuodatin pari onnenkyyneltä, sillä saan opiskella unelmieni alaa ja vetää juuri oikean väriset opiskelijahaalarit päälleni. Nautin kuohuviiniä ystävieni kanssa Havis Amandan luona. Juhlin pitkän kaavan mukaan ja aamulla raahauduin Ullanlinnanmäelle vappubrunssille.
Toisaalta ahdistuin, kun eräs anoreksiaa sairastanut opiskelukaveri söi Mäkin hampurilaisestaan juuri ja juuri puolet, kun itse söin saman hampurilaisen ja jäätelön. Itkin yöllä, sillä ikävöin toiseen kaupunkiin muuttanutta parasta kaveriani. Pelkäsin - ja pelkään jatkuvasti - etääntyväni rakkaista lukiokavereistani. Samalla otan kauheasti paineita uusien opiskelukavereiden kanssa ystävystymisestä, koska en koko ajan tunne kuuluvani joukkoon.
Vapun juhlintaa varjosti myös riita syömisistä ja painosta vanhempieni kanssa. Viikon alussa vanhempieni luona isäni pakotti minut yllättäen vaa'alle. Myönnettäköön, että olen huijannut painoni olevan jonkin verran korkeampi kuin se todellisuudessa on. Lukeman ilmestyessä näytölle hermostui sekä isä että minä. 49,5. Isän mielestä luku oli ihan liian pieni, itse kauhistuin painonnousua, vaikka tiedostin vaatteiden tuovan lisäpainoa. Nyt en saa mennä edes käymään vanhempieni luona, ennen kuin painan vähintään 2 kiloa enemmän. Pilaan kuulemma perheemme elämän.
Syöminen tuntuu ihan hyvältä, 2 kilon painonnostaminen ei. Nyt on kuitenkin vaan luotettava, että sateen jälkeen paistaa aina aurinko.
Painon pitäisi tietysti mennä ylöspäin, mutta mielestäni isäsi reaktio oli aika epäreilu. Millä tavalla perheesi elämä olisi parempaa, jos vaaka olisikin näyttänyt pari kiloa enemmän? En oikein jaksa uskoa uhkailun ja kiristyksen toimivuuteen mutta toisaalta ymmärrän, että vanhempiakin välillä turhauttaa ja suututtaa, eikä parempiakaan keinoja aina osata löytää. Tsemppiä painonnostoon, toivottavasti löydät siihen motivaatiota muustakin, kuin vanhemmiltasi!
VastaaPoistaMäkissä sinä voitit anoreksian, kaverisi ei - hyvä sinulle! Paranemisessa pieni kilpailu ei välttämättä ole pahitteeksi ;)
Niinpä. Ymmärrän, että näin monen vuoden jälkeen vanhemmilla alkaa keinot ja jaksaminen loppua, mutta ei se pari kiloa ole mielestäni tällaisen riidan ja pahan mielen arvoista.
PoistaKiitos kannustuksesta :) Onneksi sairaus on jo sen verran kaukana, etten jättänyt syömättä koska toinen teki niin!
Itsekin komppaan Hennan kommenttia. Aika typerästi isäsi sanoi, mutta ei hän sitä varmasti pahalla tarkoitanut.
VastaaPoistaTäytyy vain yrittää kääntää se niin, että vanhemmat eivät hauku, arvostele tai kiristä sua vaan anoreksiaa.
Tsemppiä nyt! <3
Sulla on aina niin viisaita sanoja, kiitos! Ja niin, vanhemmat haluavat kuitenkin parastani. Riita oli oikeastaan taas pieni herätys: vaikka olen päässyt jo pitkälle, anoreksia vaikuttaa edelleen ajatuksiini, mistä pitää ehdottomasti päästä eroon.
Poistakiitos! <3