No niin. Muutaman päivän sitä joutui soutamaan ja huopaamaan. Oli hetkiä, kun luovuttaminen ja sairaaseen maailmaan palaaminen tuntuivat oikealta ratkaisulta kaikkiin ongelmiini. Sitten vietin pari ikimuistoista päivää Turussa opiskelijatapahtumassa, ja ajatukset lähtivät ihan uusille radoille. Jos olisin viime kesänä jatkanut laihduttamista entiseen malliin parantumispäätöksen sijaan, en mitä todennäköisimmin olisi ollut Turussa. En olisi istunut auringonlaskussa jokilaivan kannella, en tanssinut pilkkuun asti baarissa, en nauranut vatsa kippurassa ystävieni kanssa. Parin ihanan päivän ajan sain elää kuin kuka tahansa nuori, nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta ilman kehoahdisusta ja itseinhoa. Laihdutus ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Valitettavasti elämä ei voi olla koko ajan turkua ja opiskelijabileitä. Laihdutus-ajatukset tulivat takaisin palattuani kotiin tuttuihin rutiineihin (ja istuttuani samassa bussissa anorektisen laihan tytön kanssa matkalla Turusta kotiin). Periksi en kuitenkaan anna. Olen syönyt ateriasuunnitelman mukaan ja paino on pysynyt samoissa lukemissa. Tänään söin jopa vapaasta tahdostanu toimintaryhmässä ahdistusta aiheuttaneen Classic-jäätelön. Terve minä kiittää, sairas minä ei. Painonnostoprojekti sen sijaan ei etene, sillä ihan painon ylläpito vaatii tällä hetkellä niin paljon ponnistelua. Sairas minä kiittää, terve minä ei.
Ensi viikolla on hoitokokous ja toimintaryhmä, jotka varmasti kannustavat taas terveelle polulle. Erään lukijan innoittamana suunnitelmissa on myös listata asioita, jotka motivoivat nostamaan painoa ja jättämään sairauden taakse. Motivaatiota tosiaan tarvitaan, niin vahvoja syömishäiriön aiheuttamat ajatukset tällä hetkellä ovat. Haluaisinkin kuulla, mikä teitä lukijoita kannustaa valitsemaan terveyden sairauden sijaan. Mikä estää palaamasta sairaisiin tapoihin? Miksi haluatte parantua? Koska luovuttamaanhan tänne ei tultu, eikös niin? ;)
Mäkin käväisin tuossa Turun opiskelijatapahtumassa! Oli tosi ihanat ilmat, ja on niin kivaa kun opiskelijat kokoontuvat tuolla tavalla yhteen ja murtavat ainerajoja.
VastaaPoistaEn ole ikinä sairastanut syömishäiriötä, joten en tiedä, voinko oikeastaan auttaa, mutta kerron nyt oman näkökulmani kuitenkin. Alettuani syödä säännöllisemmin huomasin, miten pääkin alkaa paremmin pysyä menossa mukana, niin että jaksaa tehdä paremmin eikä ole niin väsynyt, alakuloinen tai kiukkuinen. Jossain vaiheessa sitä vain oppi unohtamaan kehonsa. Se on tosi jännä tunne, siis ettei koko ajan kiinnitä huomiota siihen, millainen on tai miltä näyttää. Se on tosi vapauttavaa, siihen pitäisi kaikkien ainakin yrittää pyrkiä. Lopulta huomasin myös sen, että huolettomampana olen myös kauniimpi; jaksan hymyillä useammin.
Ja mitä tulee laihduttamiseen, kannattaa miettiä ketä varten laihduttaa. Itseäänkö vai muita? Ja jos laihduttaa muita varten - niin kuin useimmat - vaativatko ne muut ihmiset sinua todella laihtumaan ja näyttämään kauniilta? Naiset ainakin kuvittelevat, että miehet pitävät vain tosi hoikista naisista. Se ei ole totta. Ei se ole.
Oli tosiaan onnistunut tapahtuma kaiken kaikkiaan!
PoistaOlen itsekin huomannut, että säännöllisesti syömällä ehkäisee väsymystä, alakuloisuutta ja kiukkuisuutta. Nälkäisenä taas kaikki menee pieleen. Olisi niin ihanaa, ettei tarvitsisi joka hetki miettiä omaa kokoaan ja ulkonäköään ylipäänsä. Mutta siinä onkin taas motivaatiota syömiselle :)
Niinpä. Kukaan ei tosiaan varmaan halua, että näytän nälkiintyneeltä. Päinvastoin, elinvoimaisuus ja itsevarmuus on kaunista. Sitä kohti mennään. Kiitos kommentistasi!
Motivaation puute iskee helposti silloin, kun pahin on jo ohi, muttei kuitenkaan ole vielä läheskään parantunut - näin ainakin omalla kohdallani. Parilla omenalla ja litralla pepsi maxia päivässä elämiseen kyllä kyllästyy jossain vaiheessa, ja pelkkä olemassa oleminen alkaa tuntua niin raskaalta, että haluaa päästä tilanteesta pois. Mutta entäs sitten, kun syö jo lähes normaaleja määriä, energiaakin alkaa riittää arjen pyörittämiseen ja jopa kavereiden tapaamiseen, eikä fyysinen tilakaan ole enää hengenvaarallinen? Miksi pitäisi edes yrittää nostaa painoa ja taistella syömishäiriötä vastaan, kun näinkin tulee toimeen ihan hyvin? Olisi niin turvallista vaan jäädä tähän!
VastaaPoistaOlen itse vähän samanlaisessa tilanteessa tällä hetkellä, ja olen yrittänyt miettiä syitä jatkaa eteenpäin. Yksi tärkeimmistä minulle on se, että haluan joskus tulevaisuudessa lapsia, enkä halua kärsiä osteoporoosista ennen keski-ikää. En tiedä, mikä sinun tilanteesi on, mutta minua ei ole valitettavasti luotu kovin laihaksi ja menkkoja ei tule ellei bmi ole ainakin 20. Tämän ikäisenä luuntiheys on vielä korjattavissa, mutta nyt alkaa olla viimeinen tilaisuus tehdä asialle jotain.
Minua auttaa usein myös se, että yritän eristää itseni syömishäiriöstä. Kun tätä on kestänyt yli kuusi vuotta, niin siitä on tullut melkein osa identiteettiä. Täytyy aina muistuttaa itselle, että minä en ole yhtä kuin tämä sairaus. En halua olla heikko ja antaa sille periksi. Perfektionismin ja näyttämisen tarpeen voi yrittää kääntää edukseen – mitä hienoa se muka minusta kertoo, että annan syömishäiriön hallita minua? Jos laihduttamisesta saa onnistumisen tunteita, miksei samaa tunnetta voisi saada joka kerrasta, kun pystyy laittamaan syömishäiriölle vastaan?
Syitä on toki monia muitakin. Haluan pystyä käymään ravintoloissa ja pitämään hauskaa ystävien kanssa ahdistumatta. Haluan tulevaisuudessa olla terve esimerkki lapsilleni. En pysty toimimaan haaveammatissani (psykologina) ellei oma mielenterveyteni ole kunnossa. Haluan haistattaa pitkät typerille ulkonäköpaineille ja näyttää, ettei ihmisen tarvitse olla mallin mitoissa ja käydä salilla kuusi kertaa viikossa ollakseen onnellinen. Erilaiset asiat varmasti toimivat eri ihmisille, mutta motivaattoreita kannattaa hyvinä hetkinä kirjoittaa ylös! Itse ajattelin tehdä jonkinlaisen kollaasin siitä, millaisen elämän haluaisin itselleni muutaman vuoden päästä. Sitä voi sitten katsella aina tarvittaessa :D
Voi, kirjoitit ihan kuin omia ajatuksiani!
PoistaKehoni on siitä jännittävä, että menkat ovat tulleet nykyisestä tilanteesta vajaa 10 kiloa kevyempänä. Silloin uskoin, että minut on luotu niin laihaksi. Se ei tietenkään voi olla totta, koska olin muuten niin huonovointinen. Saan kuitenkin olla kiitollinen, että luuni ovat varmasti pysyneet jossain kunnossa!
Totta, perfektionismin ja näyttämisenhalun voisi yrittää kohdistaa paranemiseen. Uskallan jopa veikata, että kaverini, perheeni ja sukulaiseni pitävät parantumista hienona asiana, eivätkä tosiaan laihuutta, kuten joskus kuvittelin ;)
Siinä tulikin jo aikamoinen lista motivaattoreita, kiitos! Nyt voisin alkaa kokoamaan omaani, kun olen taas vähän paremmilla vesillä. Ja kollaasi kuulosti huippuidealta, sen aion varmasti tehdä kesälomalla :)