Ahdistaa. Pitkään olen ollut aika tyytyväinen kehooni enkä ole kaipaillut sairaita aikoja. Olen ollut motivoitunut, yrittänyt oikeasti nostaa painoa ja ajatellut olevani kaiken kaikkiaan kaukana anoreksiasta. En ole yli kolmeen vuoteen saanut nauttia näin psyykkisesti ja fyysisesti terveestä jaksosta elämässäni. Nyt sekin jakso päättyi.
Olin eilen kaverini kanssa kävelyllä, kun vastaan lenkkeili eräs tyttö yläasteeltani. Tyttö on aina ollut silmissäni lähestulkoon täydellinen: hänellä on pitkät blondit hiukset, tosi paljon kavereita, satoja seuraajia Instagramissa, ihana tyyli ja aina hymy huulilla. Nyt tyttö oli vielä kaiken muun lisäksi laihtunut. Ja paljon. Tiedän, että anorektisen laihojen ihmisten ihailu on sairasta, mutta en voi itselleni mitään. Koko kävely meni piloille, kun en saanut mielestäni tytön tikkujalkoja ja rintakehästä paistavia luita.
Illalla mietin edelleen tyttöä ja laihdutus-ajatukset mellastivat päässä. Sitten päädyin vielä lukemaan suosikkiblogiani, jonka kirjoittaja on jo pitkään pyörinyt liian laihan ja luonnostaan hoikan välillä. Uusissa kuvissa bloggaaja oli yhtä kaunis kuin aina, paksuine hiuksineen ja siroine kasvoineen. Hän oli myös silmiinpistävän laiha. Ohuen ohuet käsivarret, kaventuneet kasvot, kilometrin mittainen rako reisien välissä. Tässä vaiheessa purskahdin itkuun ihan pelkästä itseinhosta.
Miksi ihmeessä lihotan itseäni, jos laihanakin voi olla kaunis, menestyvä ja täydellinen? Olen taistellut syömishäiriötä vastaan ja odottanut elämäni muuttuvan jotenkin paremmaksi painonnousun ja syömisen myötä, mutta tosiasiassa mitään radikaalia mullistusta ei ole tapahtunut. Ainoa muutos on vajaan kuuden kilon painonnousu ja kasvaneet ruokamäärät. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, olin yhdeksän kuukautta ja kuusi kiloa sitten paljon tyytyväisempi elämääni. Ei tarvinnut katsella löllyviä reisiä ja mahamakkaraa ja pulleita käsivarsia ja turvonneita poskia.
Luovuttaminen on pyörinyt mielessä. Laihduttaminen ei ole kivaa, mutta laihtuminen on. Olen niin väsynyt taistelemaan syömishäiriötä vastaan.
Todella tuttuja ajatuksia. Mutta tiekkö mitä. Mä just tänään vaahtosin ratelle sitä, miksi jotkut "saavat" syödä normaalisti ja silti olla laihoja. Siihen rate totesi (jälleen kerran) viisaasti, että toisten tilannetta ei voi tietää. Niillä ihailemillasi "kauniilla, menestyvillä ja täydellisillä" saattaa olla taustalla ihan samat tuskailut, tai jopa pahempaa. Totuutta ei voi tietää, ellei elä toisen kengissä.
VastaaPoistaMäkin ajattelen usein, että viime kesänä laihimmillani olin paljon tyytyväisempi. Kirjoitinkin joskus, että vaihtoehdot tuntuvat olevan laiha, sairas ja onnellinen tai sitten normaali, terve ja onneton. En väitä, etteivätkö nuo pyörisi enää mielessäni, mutta mulle ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaisi myös yksinäisyyttä. Ei kukaan jaksa loputtomiin kannatella anorektikkoa harteillaan. Mitä parempi anorektikko (lue: mitä enemmän luuranko), sitä vähemmän on ihmisiä ympärillä. Karu fakta. Mulla ainakin sosiaalinen elämä on tullut paljon paremmaksi, kun ei tartte kieltäytyä ravintolailloista, nyyttäreistä tai muista. Parisuhteesta puhumattakaan.
Ahdistus on näytön tälläkin puolella tänään ollut suunnaton, mutta en silti aio luovuttaa. Äläkä luovuta sinäkään. 10 vuotta sairastaneena tiedän tasan tarkkaan, että jos nyt annat periksi, jossain vaiheessa on sitten kuitenkin taas aloitettava alusta. Ja voin kertoa, että tässä asiassa harjoitus ei tee mestaria. Jokainen yritys on aina vaikeampi, ja jokaisella kerralla on ihan uudet erilaiset haasteet. Paranemisen jatkamisessa ei ole mitään menetettävää, mutta sen lopettamisessa on kaikki. Hirveä paasaus, sori, mutta haluan vain sanoa, että usko parempaan elämään terveenä. Uskotaan yhdessä :) Tsemppiä <3
Kiitos paljon ihanasta kommentistasi! Niinhän se on, että toisten kadehtiminen on ihan turhaa. En voi mitenkään tietää kuinka onnellisia tai onnettomia nämä ihailemani tytöt ovat. Huonoina hetkinä se on vaan niin vaikeaa muistaa...
PoistaNyt olen onneksi ollut pari päivää aika hyvillä mielin enkä ole "hyviä ja laihoja aikoja" ehtinyt edes muistelemaan. Ja on niin totta, ettei läheiset jaksa loputtomiin katsella, kun hitaasti tappaa itseään.
En luovuta! En tosiaan haluaisi aloittaa projektia taas alusta, kun sairaus alkaa kyllästyttää. Haluan uskoa ja ehkä alan pikkuhiljaa uskoa, että terve elämä on parempaa kuin osaan kuvitellakaan. Mutta nyt taas hitaasti ja varmasti kohti terveyttä! Kiitos niina<3
Laihuuden tuoma menestys ja täydellisyys on ihana valtava valhe. Se täydellisyys tekee sairaaksi jo nuorena ja vie aikaisin hautaan. Ei saa luovuttaa sisko hyvä, älä anna periksi. Voimia ihan valtavasti. <3
VastaaPoistaOot niin oikeessa! Miten sitä kerta toisensa jälkeen hairahtaakin kuvittelemaan, että laihuus korjaa kaikki elämän epäkohdat. En luovuta, uusilla voimilla jatkan taas terveeseen suuntaan :)
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaApua, ei tiedä edes mitä sanoa. Niinku sun esittelytekstissä lukee "Parikymppinen tyttö, jolta syömishäiriö on vienyt liian monta vuotta", älä pliis anna sen viedä enää yhtään lisää. Tuo vertailu on tässä taudissa yks kamalimmista puolista, mutta sun täytyy vaan sinnikäästi ajatella, että silläkin näkemälläsi lenkkeilijällä on varmaan hirmu paha olla ja helvetti edessä, jos se on sairastumassa. Tiedät itse vuosia sairastaneena, ettei syömishäiriö anna mitään, mutta ottaa kaiken. Haluatko olla sairaan laiha ja väsynyt, epäsosiaalinen, masentunut ja kaiken huipuksi kokea kaiken tän taiston uudelleen? Mieti asioita pitemmällä aikavälillä, kuin sä vaikka vuoden päästä kiität itseäsi ettet luovuttanut.
VastaaPoistaIte mulla oli ihan vasta sama tilanne ja valitsin luovuttamisen. Huomasin jo reilun viikon aikana, ettei se tuonut muuta kun itkua, ahdistusta ja pahaa mieltä. Onneksi ton viikon jälkeen osasin käyttää järkeä ja jatkoin paranemista. Siitä lähti nousukiito. En olisi enää edes jaksanut uusintakierrosta. Säkin oot nähnyt mitä se tuo ja mihin se vie - hautaan.
Täältä löytyy lista syistä parantua:
http://toisenlainen.blogspot.fi/2014/05/haluan-parantua-koska.html
..kaikilla on tietysti omat motivaattorit yms. mutta tee vaikka itsellesi lista syistä miksi haluat parantua.
Voimia! Ja ps. sori hirveän pitkä kommentti.
Olipa herättävä kommentti. Laiha ehkä haluaisin olla, mutta en halua kaikkea sitä paskaa mitä sairaus pahentuessaan tuo mukanaan. Sairaan laihojen ihmisten katselu saa vaan niin helposti unohtamaan ne järkevät ajatukset.
PoistaHaluan uskoa, että joka kerta kun päätän valita terveyden olen vahvempi. Joku päivä huomaan terveyden olevan itsestään selvä valinta. Sitä ennen on vaan jaksettava...
Voisin tosiaan tehdä vastaavan listan, jota voin sitten seuraavalla heikolla hetkellä katsella. Kiitos kommentistasi Eeva, tuli taas niin paljon paranemismyönteisempi fiilis!
Mä niin tiedän ton tunteen. Vaikka nyt ajattelet ettei paraneminen ja painonnousu ole tuonut mitään hyvää elämääsi, niin ihan varmasti se muuttuu kun vaan jaksat tän vaiheen yli. Noita fiiliksiä tulee kaikille, ei paraneminen ikinä ole pelkkää nousukiitoa. Mutta se ei ole mikään syy luovuttaa. Ja ne löllyvät reidet, mahamakarat yms on vaan sun vääristyneitä ajatuksia, kukaan muu ei varmasti näe sua sillä tavalla. Kuten ylempänäkin sanottu, vertailu on turhaa, kun et kuitenkaan voi tietää kaikkea kyseisten ihmisten elämästä.
VastaaPoistaPaljon voimia ja tsemppihali, lupaan että tää kaikki tulee helpommaksi ajan myötä! <3
Totta, paraneminen ja elämä ylipäänsä eivät ole mitään jatkuvaa nousukiitoa. Vaikeistakin ajoista varmasti selviää, vaikka tällä hetkellä luovuttaminen tuntuisi kaikista parhaimmalta vaihtoehdolta.
PoistaToivon tosiaan, että kehonkuva normalisoituu paranemisen myötä. Itsensä ylipainoisena näkeminen vaikeuttaa painonnostamista, itsensä hyväksymisestä puhumattakaan.
Kiitos Lotta!<3 Haluan tosiaan uskoa, että kaikki helpottuu vähitellen :)
Komppaan noita edellisiä kommentteja!
VastaaPoistaLuovuttaminen ei ole nyt eikä koskan vaihtoehto.
Voimia! <3
Niinpä, luovuttamalla voin vaan hävitä. Enkä tosiaan aio hävitä. Kiitos!<3
PoistaÄlä luovuta!
VastaaPoistaTiedän kyllä itsekin tuon tunteen, kun katselee jotain menestyneen ja kauniin oloista ihmistä ja alkaa tuntea itsensä huonommaksi. Totuus kuitenkin on, että nämä ihmiset eivät ollenkaan välttämättä ole sen menestyneempiä. Tämä täydellisen oloinen tyttöhän saattaa kärsiä karmeista ulkonäköpaineista. Ehkä hänkin on laihduttanut, ja vielä suotta? Hän saattaa määritellä itsensä ulkonäkönsä kautta ja kokea, että häntä rakastetaan ainoastaan siksi. Seuraajat Instagramissakin saattavat olla sellaisia, jotka ovat kiinnostuneet vain ja ainoastaan hänen ulkonäöstään.
En missään nimessä tarkoita vähätellä tuntemuksiasi, toivon vain sydämestäsi, ettet anna laihduttamisajatuksille periksi!
En luovuta tai anna periksi, vaikka kuinka tekisi mieli. Nyt on jo paljon parempi fiilis, kun on onnistunut taas palauttamaan mieleen, miksi alunperin halusi terveen elämän. Ja totta, en voi mitenkään tietää mitä tyttö ajattelee itsestään ja kuinka "täydellistä" hänen elämänsä todellisuudessa on, koska en häntä tunne.
PoistaKiitos kommentistasi, en tosiaan ottanut sitä vähättelevänä vaan sain päinvastoin uutta motivaatiota! :)
Voih, toivottavasti sulla olis jo paljon parempi fiilis! Kun tuntuu pahalta, koita vaikka muistella niitä hetkiä jolloin on ollut hyvin, esim kuten edellisessä postauksessasi kirjoitit siitä, kuinka omassa kehossa oleminen tuntui hyvältä. Se kuulostaa niin hienolta asialta, ja muutenkin...
VastaaPoistapaljon voimia ja positiivisia ajatuksia - se on hieno saavutus että olet saanut nostettua painoa ja ajan myötä varmaan ahdistuskin itsestä on aina vaan vähäisempää! :) ps sori tää kommentti oli nyt vähä tämmöne sekava :D
Fiilis on selvästi parempi! Hyvältä tässä kehossa on vähitellen alkanut tuntua, mutta jotenkin laihuus vaan näyttää silmissäni paljon paremmalta kuin normaalipaino. Mutta tämäkin varmasti korjaantuu ajan myötä.
PoistaYritän pitää ajatukset positiivisina, ei tätä muuten jaksa :) Heh eipä mitään, mulle tuli ainakin kommentin idea selväksi :D