Vaakalakko vai vaakapakko?

Kun aloin tosissani nostaa painoa ja syödä ateriasuunnitelman mukaan, päätin lopettaa vaa'alla käymisen. Ensinnäkään jatkuva vaa'alla ravaaminen ei ole tervettä. Toisekseen kasvavat numerot lisäävät ahdistusta ja laihdutus-ajatuksia. Kokonaan en vaa'asta pystynyt luopumaan, mutta hautasin sen hyvään talteen vaatekaapin perukoille. Painoa seurattiin ja seurataan polikäynneillä parin viikon välein, jotta varmistetaan suunnan olevan oikea. Olen itsekin aina katsonut lukeman, sillä jostain syystä polilla hoitajan seurassa numerot eivät aiheuta samanlaista ahdistusta kuin yksin kotona. 

Viime aikoina järjestely on kuitenkin alkanut horjua. Olen tuntenut oloni jo reilun viikon turvonneeksi. Turvotuksesta päättelen heti lihoneeni useita kiloja, jolloin alan enemmän tai vähemmän tietoisesti niukentaa syömisiä. Välipalalla herkku vaihtuu hedelmään, riisi pakastekasviksiin ja leivältä jäävät päälliset pois. Lihomisen todellisuutta en ole voinut varmistaa, sillä en ole käynyt vaa'alla. Tunne ja peilikuvat ovat kuitenkin (muka) kertoneet tarpeeksi. Kuten mainitsinkin, maitotuotteiden ja margariinin käyttö on ollut kuluneella viikolla aika vaikeaa. 

kuva

Tänä aamuna sain tarpeekseni. Ajattelin painon nousseen vähintään 5 kiloa viime viikon polikäynniltä, kun katselin turvonneita sormia ja ranteita. Rangaistuksena "lihavaksi repsahtamisesta" pakotin itseni vaa'alle. Jouduin kuitenkin nousemaan kapistukselle parikin kertaa, sillä lukema oli jotain ihan muuta kuin olin odottanut. Ei, paino ei ollut noussut 5 kiloa. Itse asiassa paino ei ollut noussut grammaakaan, vaan laskenut kilon. 

Enää en tiedä, kuinka usein vaa'alla kannattaisi käydä. Polikäyntien välillä tulee näitä "turvonneita oloja", jotka saavat niukentamaan syömistä ja painon laskemaan. En voi kuitenkaan palata jatkuvaan punnitsemiseen, vaikka saisinkin maltillisesti muuttuvista lukemista turvallisuuden tunnetta. Kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. Suurin ongelma taitaa olla loppujen lopuksi anoreksian aiheuttama lihomisen pelko. Ja sitä vastaanhan tässä pitäisi taistella. 

Ruokani kuvina

Aamiainen, klo 7.00

lautasellinen puuroa, ruispaahtoleipä kasviksilla ja siivulla kalkkunaleikettä, lasillinen vettä, lasillinen sokeritonta mehua, päärynä

         

Lounas, klo 14.00

lautasellinen kasvissosekeittoa, kaksi ruisleipää sinapilla (joo :D), lasillinen sokeritonta mehua, kasviksia

           

Välipala, klo 17.00

korvapuusti, mukillinen persikka-mangoteetä

         

       

 Päivällinen, klo 19.00

lautasellinen nakkikeittoa, kaksi ruisleipää sinapilla, lasillinen sokeritonta mehua, kasviksia

Iltapala, klo 22.00

2dl rasvatonta jugurttia, n. 0,5dl muromysliä, 2 ruispaahtoleipää raejuustolla/siivulla kalkkunaleikettä ja kasviksilla, lasillinen sokeritonta mehua, 3 dl mustaherukoita

Mitä mieltä olette? Liikaa, liian vähän, tarpeeksi? Hyviä rasvoja tiedän saavani liian vähän, sillä margariinin ja salaatinkastikkeiden käyttö on viime aikoina jostain syystä "unohtunut". Sama on käynyt maidon kanssa, joka kuuluisi juomaksi joka aterialle. Lisäyksetkin pitäisi ottaa käyttöön, sillä painon on noustava (kai). Ryhdistäytymisen aika siis!

Sunnuntai, mikä ihana tekosyy

Sunnuntai - täydellinen päivä olla tekemättä mitään. Vaikka yleensä tykkäänkin puuhailla koko ajan jotain, on välillä ihanaa olla vaan. Tänää nukuin pois univelkoja puolille päivin. Luin pyjamassa ja aamutossuissa Hesarin ja söin aamiaista pitkän kaavan mukaan. Oikeasti pitkän, sillä istuin aamiaispöydässä melkein kaksi tuntia :D Kävin kirjastossa ja lainasin ajankuluksi hömppäleffan. Illalla söin päivällistä vanhempieni luona, koska en itse jaksanut alkaa kokkailemaan. 

Ennen tällaiset päivät eivät olisi onnistuneet ilman sunnuntai-ahdistusta. Etenkin lukio-aikoina ahdistuin kamalasti, jos en koko ajan tehnyt jotain järkevää. Lauantai tuntui vapaapäivältä, mutta sunnuntaina piti alkaa taas suorittamaan. Niinpä tein koko päivän läksyjä ja urheilin. Laitoin jopa herätyskellon soimaan, jottei "aikaa menisi hukkaan".

Nykyään sunnuntait ovat lähes päinvastaisia. Itse asiassa sunnuntaista on tullut yksi viikon kohokohdista. Saatan hyvin nukkua puolille päivin ja makoilla sohvalla loppupäivän. Toisaalta välillä käyn kavereiden kanssa brunssilla tai kävelyllä. Pääasia on, ettei tarvitse suorittaa mitään. Enkä ainakaan laita herätyskelloa soimaan!

Tänään (kuten aika monena muunakin sunnuntaina) olen toipunut edellisen päivän bileistä. Yliopistolla oli vähän isommat juhlat, joihin kuului kolmen ruokalajin illallinen, paljon viiniä ja tietenkin tanssia pilkkuun asti. Suoriuduin jälleen kolmesta ruokalajista ilman minkäänlaisia ongelmia, vaikka ruoka oli enemmän kuin haastavaa. Alkupalaksi vuohenjuustosalaattia, pääruuaksi siikaa ja perunalisäkettä ja jälkkäriksi suklaakakkua mascarponevaahdolla. Lisäksi join viiniä ja baarissa mojiton. Ruuan jälkeen ahdistuin hetkellisesti nähtyäni itseni (lähinnä reiteni) vessan peilistä. Onneksi oloni oli muuten aika nätti, joten ahdistus jäi lopulta taka-alalle. 

Toivottavasti teillä on ollut hyvä ja rento sunnuntai! Nyt ladatuilla akuilla uuteen viikkoon :)

Eikö tämä koskaan lopu?

Miksi painon on pakko normalisoitua? Ajatus on pyörinyt päässäni viime polikäynnistä lähtien. Paino on pysytellyt samoissa lukemissa jo kolme kuukautta, vaikka matkaa normaalipainoon on vielä. Sekä hoitohenkilökunta polilla että vanhempani vaativat painon korjaantumista. "Psyykkinen toipuminen vaatii fyysistä toipumista", kaikki hokevat. Mutta kun itse koen olevani jo fyysisesti aika toipunut. Nälän ja kylläisyyden tuntemukset ovat suurimmalta osalta tasoittuneet. Jaksan liikkua ja urheilla. Hormonitoiminta on normalisoitunut. En palele ihan koko ajan. Ja ennen kaikkea näytän ihan normaalilta. 

Jostain syystä paino on tullut kehooni tosi epätasaisesti. Olen nyt ylävartalosta melko hoikka, mutta reiteni ja peppuni ovat valtavat suhteessa muuhun vartaloon. Pelkään, että seuraavat kilot kerääntyvät samalla tavalla alavartaloon, joka on jo nyt liian iso. Olen juuri alkanut sopeutua tähän painoon ja pystyn jotenkuten sietämään suurempaa kehoani. En voi kuitenkaan edes kuvitella painavani vielä 5 kiloa enemmän. Puhumattakaan siitä, että normaalipainon alaraja tuskin on biologinen normaalipainoni. Minustahan tulee valas. 

Anoreksia on viime aikoina muistuttanut ahkerasti olemassaolostaan, mikä ei ole ainakaan helpottanut asioita. Törmäsin tänään tuttuuni syömishäiriöklinikalta. Bussissa edessäni istui tyttö, jonka jalat olivat ihan tikut. Kaiken lisäksi suosikki-muotibloggaajani on laihtunut ja alkaa näyttää jo anorektiselta. On vaikeaa mussuttaa pullaa ja tuijottaa omia läskijalkoja, kun täydellisellä bloggarilla saa olla kilometri reisien välillä.

Kai sitä on vaan jatkettava. Syötävä vielä enemmän ja lihottava vielä enemmän ja oltava vielä läskimpi. Mutta periksi en anna. 

Keskiviikon kunniaksi

Pitkän päivän jälkeen on ihanaa pestä meikit pois ja vaihtaa farkut kotihousuihin. Ja paikata väliin jäänyt välipala Ben&Jerry'sillä. Paljon kermaa, suklaata ja sokeria - nam, nam ja nam. Eikä oikeasti ahdista yhtään :) Muistakaa muutkin herkutella!

Riittävän täydellinen

Olen ollut jo monta vuotta enemmän tai vähemmän täydellisyydentavoittelija. Aluksi tavoittelin lähinnä kymppejä koulussa, mutta vähitellen vaatimukset kasvoivat myös muilla elämänalueilla. Pitää olla treenattu vartalo, paljon ystäviä, kiinnostava työ, merkkilaukkuja, tyylikäs sisustus... Listaa voisi jatkaa loputtomiin. 

Facebook, Instagram ja blogit ovat nostaneet vaatimukset aivan uudelle tasolle. Nykyään maailma tuntuu olevan täynnä toinen toistaan täydellisempiä ihmisiä, mutta itse en onnistu missään. Aina on joku, jolla on jokin asia paremmin. Toisaalta täydelliset ihmiset ja elämät inspiroivat minua tavoittelemaan parempaa. Toisaalta ahdistun omasta riittämättömyydestäni niin paljon, että tekee mieli kaivautua peiton alle ja jäädä sinne. Mitä täydellisempi haluan olla, sitä kauempana tietenkin olen tavoitteestani. Aina löytyy uusi pudotettava kilo tai ostettava vaate, järjestettävä kaappi tai kokeiltava resepti. 

Eilen tunsin pitkästä aikaa riittävän itselleni. Oli kuin olisin katsellut maailmaa ihan toisesta kulmasta! Huomasin jaksavani juosta kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin nälkiintyneenä kesällä. Ostin kotiin tulppaaneita, ja olin aika tyytyväinen sisustukseeni. Kiharsin hiukset, lakkasin kynnet ja laitoin kivat vaatteet. Peiliin katsoessani näin mahamakkaroiden ja löllyvien reisien sijaan ihan nätin ihmisen. Söin terveellistä kotiruokaa,  mutta välipalaksi herkuttelin hyvällä omalla tunnolla korvapuustin. 

kuva

Kaiken kaikkiaan olin elämääni tyytyväinen. Ja se riittää. Toivon tämän postauksen tsemppaavan huonoina päivinä, kun tyytyväisyys ei ole yhtä helppoa. Ihanaa maanantaita toivottaa pitkästä aikaa onnellinen bloggari :)

"Maximum taste, no sugar"

Luin jonkin aikaa sitten Rebel Yell-blogista postauksen makeutusaineista. En ole onneksi itse ollut yhtä huonossa tilassa kuin bloggaaja, mutta postaus herätti silti miettimään omaa terveyttäni. 

Makeutusaineet ovat hiipineet elämään vähitellen. Syömishäiriöni alkoi "perinteisellä" tavalla, kun halusin syödä mahdollisimman terveellisesti.  Silloin vielä kielsin itseltäni kaikki makeutusaineita sisältävät tuotteet, sillä aspartaamit ja asesulfaamithan ovat epäterveellisiä. Sairauden edetessä aloin kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota kaloreihin kuin terveellisyyteen. Koska sokerittomilla limuilla ja mehuilla sai mahan täyteen ilman kaloreita, tulivat ne tärkeäksi osaksi ruokavaliotani. 

Vaikka olen syönyt ateriasuunnitelman mukaan jo yli puoli vuotta, ei makeutusaineiden käyttö ole vähentynyt. Juon joka päivä pari lasia sokeritonta mehua, puoli litraa kevytlimua ja pari desiä rasvatonta jugurttia. Joka päivä, seitsemänä päivänä viikossa. Miksi teen näin, jos en täytä vatsaani tai korvaa ateroita? Vaikka en olisi fyysisesti koukussa makeutusaineisiin, on riippuvuus luultavasti ainakin henkistä ja sairauden aiheuttamaa. Kevytlimusta on ehtinyt muodostua osa päivän ruokailuita. Pepsi Maxiin on jopa himo. Ja jos rehellisiä ollaan, pelkään sokerittoman mehun vaihtamista esimerkiksi maitoon ja rasvattoman jugurtin korvaamista tavallisella. 

Haluan säästää maksaani, jättää ruokavaliosta turhat myrkyt pois ja kitkeä taas yhden syömishäiriön istuttaman rutiinin. Mutta miten, kun ajatus edes päivästä ilman Pepsiä ahdistaa? Jätänkö kaikki makeutusaineet kerralla vai vähennänkö vähitellen? Onko jollain muulla vastaavaa ongelmaa?

Yllätyksiä

 Ruokailujen ennalta suunnitteleminen on ollut osa elämääni jo monta vuotta. Mietin aina edellisen päivän iltana, mitä, missä ja milloin aion syödä seuraavana päivänä. Jopa päiväosasto-jaksoilla yritin aina selvittää tulevan viikon ruokalistan. Jollain tapaa olen saanut turvallisuutta (ja ehkä kontrollin tunnetta), kun pystyn valmistautumaan syömiseen etukäteen. 

Eilen olin päättänyt syödä lounaaksi kasvissosekeittoa ja leipää kotona. Suunnitelmat menivät kuitenkin uusiksi, kun äiti yllätti minut lounasaikaan. Eikä muutos suunnitelmiin ollut ihan pieni: kasvissosekeitto vaihtui lennosta Mäkki-ruokaan. 

Täytyy myöntää, että ensireaktioni oli hermostuminen. En voi, en halua, en saa. Mutta hetken kuluttua tulin järkiini. Miksi en voisi, haluaisi tai saisi? Yllätykset ja muutokset kuuluvat normaaliin elämään, johon haluan ja myös aion palata. Luovuin siis suunnitelmistani ja haastoin itseni syömällä äitin tuomaa ruokaa. Ruoka itsessään ei ollut erityisen haastavaa (ruiskalahampurilainen ja vaniljapirtelö), mutta muutoksen sietäminen aiheutti ahdistusta. Ahdistus vaihtui kuitenkin tyytyväisyydeksi, kun olin jälleen ylittänyt syömishäiriön asettamia rajoja. Nyt taas kohti uusia haasteita! 

Hyvät ja huonot uutiset

Eilinen meni hyvin ja huonosti. 

Hyvää: 

• söin illalla kolmen ruokalajin illallisen ennen juhlia: fetasalaattia (oliiviöljyllä!), kasvis-lihavartaita (ja pekonia!) sekä kreikkalaista jugurttia hedelmien ja hunajan kera
• vaihdoin light-siiderit tavallisiin
• en oksentanut kertaakaan
• tänään en ole jättänyt yhtään ateriaa välistä

Huonoa:

• en syönyt eilen lounasta, välipalaa enkä iltapalaa 
• en syönyt yöllä mitään

Olen todella pettynyt itseeni. En osaa itsekään selittää, mikä sai minut hyvin tehdyistä suunnitelmista huolimatta taipumaan anorektisiin toimintamalleihin. Lounas jäi väliin, koska söin niin myöhään aamiaista ja "oli kiire". Välipalan ja iltapalan puuttumista en sen sijaan voi selittää millään muulla kuin alistumisella anoreksian vaatimuksiin. Yöllä kotiin tullessani olin nälkäinen, mutta väsymys ja kalori-ahdistus veivät voiton syömiseltä. Onneksi voin sentään olla tyytyväinen syömääni illalliseen. Sain syötyä kaiken ja, mikä tärkeintä, nautin ruuasta. Edes oliiviöljy tai pekoniin käärityt lihanpalat eivät aiheuttaneet ahdistusta, vaan tekivät ruuasta entistä maukkaampaa, mikä on tarkoituskin. 

Vaikka olen tänään noudattanut ateriasuunnitelmaa täsmällisesti, on nälkä vaivannut koko ajan. Siksi olen ostanut itselleni iltanaposteltavaksi 200 gramman pussin irtokarkkeja. Karkit aion siis syödä kaiken muun ruuan lisäksi, jotta saisin eilisestä jäänyttä energiavajetta korjattua. Enkä suostu tuntemaan huonoa omaatuntoa!

Alkoholi ja syöminen

Opiskelijaelämään kuuluu paljon juhlia. Ja juhliin kuuluu yleensä alkoholi. 

Aloitin kotibileissä käymisen ja alkoholin käytön lukion ekalla. Vaikka olin jo sairastunut syömishäiriöön, alkoholin kaloreita en silloin laskenut. Kaikki oli niin uutta ja jännää, että kalorit ja paino jäivät toiseksi. Join huoletta sokerisia siidereitä, hedelmäliköörejä ja tuoremehu-sekoituksia. 

Vähitellen siiderit vaihtuivat light-versioiksi ja tuoremehusta tuli kiellettyä. Sitten aloin jättää aterioita välistä, jos tiesin illalla meneväni juhlimaan. Vaikka en muuten ole ikinä oppinut oksentamaan (ja hyvä niin), alkoholijuomien oksentaminen kännissä kävi helposti. Lukiovuosina tuli juhlittua yleensä kerran viikossa, joten juhlapäiviksi kehittyi nopeasti oma rutiini. Söin aamiaisen. Päivällä en syönyt mitään. Illalla söin kasvissosekeittoa ja kaksi leipää ennen juhlimaan lähtöä. Join 4 siideriä. Oksensin. Jos join enemmän, oksensin jokaisen juodun juoman jälkeen. Sain syödä seuraavan kerran kello 12.00 seuraavana päivänä, jolloin syömiseen tuli yleensä 20 tunnin tauko. 

Seuraavana päivänä olo oli aina kamala. Tärisytti, oksetti ja heikotti. Osasyynä oli  krapula, mutta osa johtui todennäköisesti todella matalasta verensokerista. Alkoholi laskee verensokeria, eikä tuntien syömättömyys varmasti auttanut asiaa.  

Nyt opiskeluaikoina juhlimista ei ole ollut ainakaan lukioaikoja vähempää. Koska olen päättänyt parantua anoreksiasta lopullisesti, en voi kerran viikossa paastota ja oksennella. Ravitsemusterapeuttikin on painottanut, ettei alkoholilla voi korvata aterioita. Lisäksi pitäisi syödä yön aikana 2 ylimääräistä välipalaa.

Edelleen jätän aterioita välistä juhlimaan mennessä enkä syö yön aikana mitään, mutta oksentelusta olen päässyt kokonaan eroon. Huomenna on taas tiedossa juhlat. Tällä kertaa aion haastaa itseni ja syödä koko päivän normaalisti. Otan myös mukaan 2 proteiinipatukkaa, jotka harkitsen syöväni yöllä. Haaveilen, että jonain päivänä voin mennä kavereideni kanssa yöllä Mäkkiin ja tilata ihan oman aterian. Mutta jos nyt ensin aloitan niillä proteiinipatukoilla... 

Miten muilla? Syöttekö normaalisti, jos tiedätte illalla käyttävänne alkoholia? Vai juhlitteko selvinpäin (mikä on tietysti paras vaihtoehto :D)?

Mirror, mirror on the wall

Eilen katsoin pitkästä aikaa kunnolla peiliin. Olen vältellyt peilaamista jo kauan, sillä tiedän kehoni muuttuneen painonnousun seurauksena. Tietysti olen meikannut ja sovittanut vaatteita sovituskopissa peilin ääressä, mutta en ole oikeasti pysähtynyt tarkastelemaan itseäni. Koska olen edennyt parantumisessa jo aika pitkälle ja ylittänyt monta estettä kesän jälkeen, ajattelin pystyväni kohtaamaan uuden kehoni ilman sen suurempaa draamaa. 

Valitettavasti kaikki ei mennyt ihan niin. Seistessäni alusvaatteisillani peilin edessä näin valtavat reidet, turvonneet kasvot ja jalkapallon kokoisen mahan. Ahdistushan siitä seurasi. Ja jos ahdistukselle antaa vallan, seuraa ketjureaktio, jota on mahdoton pysäyttää. Ahdisti lihominen. Ahdisti turvotus. Ahdisti, etten ollut käynyt lenkillä sinä päivänä. Ahdisti, ettei ollut nälkä. Ahdisti, että olin syönyt ison korvapuustin välipalaksi. Ahdisti, että joudun nostamaan painoa vielä ainakin 5 kiloa. Ahdisti, että ahdisti. 

Vaikka tunnistin ajatukset syömishäiriön aiheuttamiksi, en päässyt ahdistuksesta eroon. Nukkumaan mennessäni vannoin, että lopetan syömisen ja laihdutan kesään mennessä entisiin mittoihini. 

Aamulla ajatus tuntui jo tyhmältä. Osa ahdistuksesta johtui varmaan univeloista ja koulu-stressistä. Kun olin nukkunut 11 tunnin yöunet ja uskon pääseväni eilisestä tentistä läpi, olin jo melkein unohtanut koko peili-episodin. Olen tehnyt kevätsiivouksen, käynyt pitkällä lenkillä ja vietän viikonloppua ilman koulujuttuja. Mikä parasta, nälkä on  palannut ja syöminen tuntuu kivalta. Seuraava haasteeni on oppia pikkuhiljaa hyväksymään isompi, mutta terveempi keho. Mutta miten?

Rentouttavaa viikonloppua kaikille! :)

Nälkä

Ihana kamala nälkä. Sairastuttuani elämäni alkoi ruuan lisäksi pyöriä nälän ympärillä. Ilman nälkää ei ollut lupaa syödä. Pahimpina aikoina pelkäsin tunteja ennen ruokailua, että nälkää ei tulisi enkä saisi syödä. Toisaalta liian kova nälkä oli myös syy olla syömättä. Silloin pelkäsin nälän laukaisevan ahmimisen ja oli parempi olla koskematta ruokaan ollenkaan. 

Joskus nälkä aiheutti epätodellisen olon, kuin olisin leijunut pari metriä maanpinnan yläpuolella. Joskus taas tuntui, että sisäelimiä revittiin paikoiltaan. Nälkä oli palkinto ja rangaistus syömättömyydestä.  

Heinäkuussa parantumispäätöksen tehtyäni nälän ja kylläisyyden tuntemukset menivät aivan sekaisin, ja niin menin minäkin. Enää en voinut ansaita ruokaa nälällä, sillä olin täynnä koko ajan. Pariin ensimmäiseen viikkoon en tuntenut nälkää kertaakaan. Sitten tilanne kääntyi päinvastoin. Tilalle tuli pohjaton nälkä, johon ei enää riittänyt Startti- tai Perusruokavalio. Heräsin yöllä vatsan kurnintaan ja odotin koko ajan seuraavaa ruoka-aikaa. 

Nyt nälkä ja kylläisyys ovat pikkuhiljaa alkaneet normalisoitua. Ateriasuunnitelman sinnikäs noudattaminen on tuottanut tulosta! Äärilaitoihin heilahtelua tulee kuitenkin edelleen. Eilen olin koko päivän pohjattoman nälkäinen, aamusta iltaan. Tänään taas olen tuntenut oloni kauhean turvonneeksi, vaikka olen syönyt kevyesti ja välipalakin jäi välistä. Tuntuu ylivoimaiselta paikata välistä jäänyttä välipalaa, kun olo on jo valmiiksi turpea. Ehkä voisin kuitenkin haastaa itseni syömällä ennen iltapalaa vaikka hedelmän. Se olisi taas 1-0 minulle anoreksiaa vastaan.

Hyviä ja huonoja päiviä

Eilen ei ollut kovin hyvä päivä. Meillä oli illalla koululla laskiaistiistain juhlintaa. Oli tietysti kivaa hengailla ja viettää aikaa opiskelukavereiden kanssa, mutta sitten tuli aika syödä. Meille oli varattu hernekeittoa ja laskiaispullia. Muut suuntasivat innoissaan soppakattilalle ja herkuttelivat itsepaistetuilla pullilla, minä ahdistuin. Ruokahetket ovat minulle edelleen lähes pyhiä tapahtumia, jolloin pitää olla mukavat vaatteet, hyvää lukemista ja oikeat astiat. Purkkihernekeiton lusikoiminen pahvilautaselta lattialla istuen ei ihan sopinut tähän kaavaan. Niinpä katselin maha kurnien muiden syömistä.  

Tänään kaikki on onneksi sujunut paremmin. Sain luettua ahkerasti tenttiin, kävin lenkillä ihanassa kevätsäässä, söin lounasta kavereiden kanssa ja välipalaksi nautiskelin lämpimän voisilmäpullan. Illan kruunasi vielä kauppareissu äitin kustantamana, kun sain ladata ostoskorin täyteen hintoja katselematta. Nyt herkuttelen lempparillani, Pepsi Maxilla, ja katson ehkä pari jaksoa Gossip Girliä. Hyvä päätös hyvälle päivälle!

Laskiaispullia ilman syyllisyyttä, kiitos!

Ateriasuunnitelmassani lukee välipalan kohdalla isolla: "HERKKU". Kuten moni muu, minäkin olen ahdistunut korvapuusteista, suklaapatukoista ja kermajäätelöistä. Herkut olivat niitä ensimmäisiä asioita, jotka aikoinani jätin pois ja kielsin itseltäni alkaessani laihduttaa. Silloin, jostain kumman syystä, Makuunin ja Filmtownin irtokarkit jäivät ainoaksi "sallituksi herkuksi". Logiikkaa en edelleenkään osaa selittää, mutta irtokarkkeja olen pystynyt syömään koko sairaushistoriani ajan viikottain :D

Satunnaiset herkkuhetket kuuluvat normaaliin elämään eikä niissä ole mitään hävettävää tai kiellettyä, kuten olen itselleni vuosikaudet uskotellut. Siksi päätinkin (ravitsemusterapeutin avulla)  palauttaa herkut osaksi ruokavaliotani, välipalan kohdalle. Alussa jäätelön syöminen iltapäivällä sai aikaan järkyttävän ahdistuksen. Ravasin puoli tuntia pakastealtaan ympärillä arpoen mehujäiden ja jäätelötuuttien välillä, ystäväni katsoessa hämmentyneenä vierestä. Nyt, kuukausia myöhemmin, voin sanoa sinnikkään harjoittelun tuottaneen tulosta. Itse asiassa osaan jo kaivata "jotain pientä makeaa" välipala-aikaan :) 

Tänään välipalana toimi monen syömishäiriöisen painajainen, laskiaispulla. Olin syönyt laskiaispullaa viimeksi päiväosastolla vuosi sitten. Koska tapauksen muistot eivät vielä ole ehtineet kultaantua, pullan syöminen jännitti aika tavalla. Turhaan. Lämpimän teen kera kermavaahdolla ja hillolla täytetty pulla maistui taivaalliselta! Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan :) 

It's time to begin, isn't it?

Tulen muistamaan lopun ikääni päivän, jolloin päätin parantua anoreksiasta. Kello 00.00 sinä päivänä aloitin uuden vaiheen elämässäni.  

Toki olen yli kuusivuotisen sairastamishistoriani aikana ehtinyt tehdä lukemattomia samanlaisia päätöksiä. Niin monet kerrat olen aloittanut innosta puhkuen syödä riittävästi ja liikkua sopivasti, jättänyt kalorit ja vaa'an numerot omaan arvoonsa. Yhtä monta kertaa olen kuitenkin palannut anoreksian houkuttelevaan syleilyyn, jolloin ateriasuunnitelma ja unelma terveestä elämästä ovat jääneet mielen perukoille pölyttymään. 

Mutta mikä teki tästä kerrasta erilaisen? Niinkin yksinkertainen asia kuin opiskelupaikka, josta olin haaveillut lapsuudesta asti. Opiskelupaikan myötä meni melkein koko elämä uusiksi. Aloin syödä, jotta jaksaisin tutustua ihaniin, uusiin ihmisiin, juhlia pilkkuun asti opiskelijatapahtumissa ja ennen kaikkea opiskella alaa, josta olin jo niin monta vuotta haaveillut. 

Nyt, kahdeksan kuukautta myöhemmin, olisi ihanaa sanoa olevani terve. Että syömishäiriöllä ei enää ole osaa elämässäni eikä paluu vanhaan houkuttele. Valitettavasti jokainen päivä on edelleen taistelua, jossa välillä voitolla on terve puoli, toisinaan taas sairas. Tämän blogin tarkoitus on auttaa minua pysymään päätöksessäni. Aion kirjoittaa onnistumisista ja edistymisestä, mutta myös hetkistä, jolloin olen valmis luovuttamaan. En tiedä, kuinka kauan parantumisessa kestää. Yhdestä asiasta olen kuitenkin varma: olen valinnut parantumisen polun ja aion myös pysyä sillä.