Mirror, mirror on the wall

Eilen katsoin pitkästä aikaa kunnolla peiliin. Olen vältellyt peilaamista jo kauan, sillä tiedän kehoni muuttuneen painonnousun seurauksena. Tietysti olen meikannut ja sovittanut vaatteita sovituskopissa peilin ääressä, mutta en ole oikeasti pysähtynyt tarkastelemaan itseäni. Koska olen edennyt parantumisessa jo aika pitkälle ja ylittänyt monta estettä kesän jälkeen, ajattelin pystyväni kohtaamaan uuden kehoni ilman sen suurempaa draamaa. 

Valitettavasti kaikki ei mennyt ihan niin. Seistessäni alusvaatteisillani peilin edessä näin valtavat reidet, turvonneet kasvot ja jalkapallon kokoisen mahan. Ahdistushan siitä seurasi. Ja jos ahdistukselle antaa vallan, seuraa ketjureaktio, jota on mahdoton pysäyttää. Ahdisti lihominen. Ahdisti turvotus. Ahdisti, etten ollut käynyt lenkillä sinä päivänä. Ahdisti, ettei ollut nälkä. Ahdisti, että olin syönyt ison korvapuustin välipalaksi. Ahdisti, että joudun nostamaan painoa vielä ainakin 5 kiloa. Ahdisti, että ahdisti. 

Vaikka tunnistin ajatukset syömishäiriön aiheuttamiksi, en päässyt ahdistuksesta eroon. Nukkumaan mennessäni vannoin, että lopetan syömisen ja laihdutan kesään mennessä entisiin mittoihini. 

Aamulla ajatus tuntui jo tyhmältä. Osa ahdistuksesta johtui varmaan univeloista ja koulu-stressistä. Kun olin nukkunut 11 tunnin yöunet ja uskon pääseväni eilisestä tentistä läpi, olin jo melkein unohtanut koko peili-episodin. Olen tehnyt kevätsiivouksen, käynyt pitkällä lenkillä ja vietän viikonloppua ilman koulujuttuja. Mikä parasta, nälkä on  palannut ja syöminen tuntuu kivalta. Seuraava haasteeni on oppia pikkuhiljaa hyväksymään isompi, mutta terveempi keho. Mutta miten?

Rentouttavaa viikonloppua kaikille! :)